This is me now.

Falling away from me

Totaalinen pohjanoteeraus:
72,0 KILOA

Mä en koskaan, KOSKAAN ole painanut näin paljon.
Mua ahdistaa. Oksensin ja kävin suihkussa viiltelemässä.
Paha olla ihan oikeasti.
Mä luulin et söin "normaalisti" vähän aikaa enkä oksentanut niin paljoa, tulos on seiskytkaks-vitun-kiloa.
Mä en enää IKINÄ tee tota mokaa enää että alkaisin syödä. Kaikki tietää mitä siitä seuraa.
Lihon. Lihon. Lihon.
Ei enää, ei enää. Ihan oikeasti. Mä haluisin kuristaa itteni kun olen näin läski. Olen mitätön. Mitätön.
Tappaa itseni, ei tällanen ihrakasa ansaitse elää. Hyi saatana että voi vihata itseään paljon.
Vihaan itseäni. Vihaanvihaanvihaanvihaanvihaanvihaanvihaanvihaanvihaan.

NO. FOOD.

68,1
Numerot tuijottavat mua lasisesta vaa'asta. Ne mustenee mun silmissä, ne haluaa tappaa mut sisältäpäin.
Iltapaino. Nestepaino. Paskapaino. Ahmimispaino. Ei-todellinen-paino.
Mutta mikään niistä ei ota kuuluakseni mun korviin.
Ahmin neljä palaa leipää ja puolikkaan pitsan.
Hiilarit turpoavat mun sisällä ja tekevät musta pyöreämmän, ihraisemman, suuremman, oksettavamman.
Haluan viiltää ranteeni ja vatsani auki. Nähdä kun veri virtaa ja puhdistaa mun synnit. Ottaa liikaa lääkkeitä ja vain unohtaa mun kropan olemassaolon. Nukahtaa ja kuihtua pois.
Ruoka on mun vihollinen. Se tuhoaa mut, kietoo mut sen pikkurillin ympärille ja lihottaa mut muodottamaksi paskaksi.
En voi antaa tämän tapahtua enää, mun on saatava tää loppumaan.
Ei ruokaa. Ei. Ruokaa.
Kahvia. Vettä. Kevytlimua. Ketipinoria.
EI. RUOKAA.

Out of balance.

66,5
Ahdistaa hirvittävästi. Viimeiset kolme päivää olen vain nukkunut.
Mulla ei ole enää mitään tekemistä päivisin koska päiväsairaala loppui. Enkä mä oikein halua tehdäkkään mitään.
Mä olen yksin kotona tällä hetkellä ja mulla on viiltely ja lääkeyliannostus-ajatuksia.
Mun pitää varmaan lähteä päivystykseen että mitään ei tapahdu.

Back in the picture.

Heipähei kaikille pitkästä aikaa.

Olen tavannut ihanan pojan ja olen syönyt aivan jäätävän paljon ja huoletta.
Mikä on siitä rangaistus?
68.9 vitun kiloa näytti vaaka tänään.
Mun on pakko päästä takaisin edes 60 ja sitten 58 koska mä en kestä itseäni tällaisena.
1000 kcal päivässä on maksimi.
Aion vetää koko heinäkuun 1000 kalorilla ja toivoa että elokuussa kun menen päiväsairaalaan takaisin niin edes jotain kiloja olisi lähtenyt.

Mulla oli kolmen viikon tauko viiltelystä kiitos tämän ihanan pojan, mutta toissapäivänä sorruin taas. Ranteet ja reidet auki terällä.
 Oksentelua ei ole vähään aikaan ollut. Mutta, mutta...
Houkutus on ollut suuri enkä tiedä kauan pystyn sitä vastustamaan.

Olette rakkaita lukijat, jokaikinen, kiitos kun jaksatte näitä mun paskatekstejä. ♥

Pöntön halailua

Mulla on ensi tiistaina ensimmäistä kertaa ravitsemusterapia. En tiedä yhtään mitä odottaa. En tiedä mitä sanoa.
Oksentelenko? Kyllä. Joka päivä? Melkein. Olen läski mihin mä tarvitsen ravitsemusterapiaa?
Kyllä mä tiedän miten syödään terveellisesti, haloo mä kirjotin terveystiedon...

Nyt tekee mieli viillellä. Pitäisi ottaa lääke. Mutta entä jos oksennan senkin sitten?
Pitää mennä oksentamaan loppuun ja sitten vasta ottaa lääke. Mä tiedän että viillän sitten kuitenkin.
En mä halua päiväosastolle, en mä halua minnekkään. Paitsi ehkä jonnekkin pitkäaikaiseen hoitoon mutta sellaisesta nyt on turha unelmoida. Pitäisi yrittää sitä itsaria ensin vakuuttavasti ja sitten ehkä pääsisin.

Noin. Lääke otettu. Ketipinor 25 mg kertaa kaksi. Harvoin se mitään auttaa. Välillä otan Temestan kyytipojaksi mutta ne alkavat olla loppu enkä mä saa niistä enää reseptiä, bentsoja kun ovat.
Voi helvetin helvetti.
Tekee mieli tupakkaa. Pitäisiköhän mennä ostamaan.
Huoh. Kuka näitäkin jaksaa lukea... 28 lukijaa on aika paljon tällaselle paskanjauhannalle.

Turhaa.

Eilen viiltelin ja kävelin moottoritiellä jotta auto olisi ajanut ylitseni.
auringonsiemen soitti ambulanssin ja se tuli hakemaan mua päivystykseen puoliltaöin.
Päivystyksen lääkäri sanoi että kyllä mulla on ollut apua toistuvista osastojaksoista.
Että mun oireet vähenee kun vanhenen. Että he eivät voi tehdä mitään koska mulla on avohoito jo järjestetty.
Puuskahdin "on tää kyllä yks saatanan turha mesta". Lääkäri vastasi "siinä tapauksessa voitkin lähteä kotiin".
Taksi toi mut puoli kahdelta kotiin.
Mitä järkeä tällaisessa elämässä on? Ei mitään.

Fucked up?

Yksin kotona. Minä ja mun terät. Ah. Ihanaa.
Mä en saisi viillellä. Mun psykologi sanoo että mun pitää lopettaa jotta pääsen päiväsairaalaan.
Mun pitäisi noudattaa mun kriisisuunnitelmaa.
Mun pitäisi ottaa mun lääkkeet, sitten kokeilla lämmintä suihkua ja jääpusseja.
Sitten soittaa päivystykseen ja kysyä neuvoja.
Mutta mä en tee niin.
Mun psykologi sanoo että mulla ei ole parantumismotivaatiota. Ei niin. Mulla on viiltelemismotivaatio. Mulla on itsemurhamotivaatio.
Mun pitäisi tehdä kivoja asioita.
Mä menen kohta oksentamaan tämän ruuan jonka juuri tein. Sitten viiltelen lisää.
Mä en saisi olla itselleni vahingollinen. Arvatkaapa paljon mua kiinnostaa noi psykologin puheet?

Ja huii oksennus vain lentää pönttöön. Heippa spagetit ja tonnikala. Voisin vain oksentaa ja oksentaa. Se on niin helppoa.
Mummi soittaa. Äiti soittaa. Kaverit ei soita. Ei kiinnosta, en vastaa. Menen oksentamaan lisää.

Kirjoituspöydällä on kuivunutta verta. Viilletäämpä pari vetoa lisää.
Polttaa. Pienen pieniä veripisaroita pitkin kättä.

Ostin puukon.

 Hei kaikki. Olen taas ollut sairaalassa ja mun poikaystävä on jättänyt mut mun masennuksen takia.
Tässä kaksi tekstinpätkää mun toisesta päiväkirjasta:

Olen huora huora huora huorahuorahuora olen huora pelkkä huora.
Tänään pääsin kotiin sairaalasta. Viiltelen joka vitun päivä. Olen HUORA joka ei pääse poikaystävästään yli.
Voin niin huonosti mutta hei, kukaan ei voi mua auttaa KUIN MINÄ ITSE.
Arvatkaapa mitä. Mä en saa itseäni NISKASTA KIINNI. Mä en PYSTY PARANTAMAAN ITSE ITSEÄNI.
Arvatkaapa. KAUANKO MÄ JAKSAN TÄLLAISTA ELÄMÄÄ.
NO.
EN HIRVEÄN KAUAA.
Mä vielä korostan että mä pääsin tänään sairaalasta kotiin. Viidettä kertaa puolen vuoden aikana.
 

 kertokaa mulle miks mä haluan viiltää heti herättyäni
kello on puoli kymmenen aamulla ja mun täytyy jo ottaa rauhoittava annos
mä en jaksa näitä päiviä, tätä elämää
mun kaverit ja äiti pyörii kokoajan ympärillä, ovat huolissaan
mä en jaksaisi niitä
jättäkää mut yksin ja antakaa mun hukuttautua vereen
mä en jaksa
kertakaikkiaan en jaksa
menen jo toista kertaa suihkuun
se ei auta
niinkuin mikään ei auta
ei lääkkeet, ei sairaala, ei mikään




Tämä on mun loppuratkaisuni: