Yksin kotona. Minä ja mun terät. Ah. Ihanaa.
Mä en saisi viillellä. Mun psykologi sanoo että mun pitää lopettaa jotta pääsen päiväsairaalaan.
Mun pitäisi noudattaa mun kriisisuunnitelmaa.
Mun pitäisi ottaa mun lääkkeet, sitten kokeilla lämmintä suihkua ja jääpusseja.
Sitten soittaa päivystykseen ja kysyä neuvoja.
Mutta mä en tee niin.
Mun
psykologi sanoo että mulla ei ole parantumismotivaatiota. Ei niin.
Mulla on viiltelemismotivaatio. Mulla on itsemurhamotivaatio.
Mun pitäisi tehdä kivoja asioita.
Mä menen kohta oksentamaan tämän ruuan jonka juuri tein. Sitten viiltelen lisää.
Mä en saisi olla itselleni vahingollinen. Arvatkaapa paljon mua kiinnostaa noi psykologin puheet?
Ja huii oksennus vain lentää pönttöön. Heippa spagetit ja tonnikala. Voisin vain oksentaa ja oksentaa. Se on niin helppoa.
Mummi soittaa. Äiti soittaa. Kaverit ei soita. Ei kiinnosta, en vastaa. Menen oksentamaan lisää.
Kirjoituspöydällä on kuivunutta verta. Viilletäämpä pari vetoa lisää.
Polttaa. Pienen pieniä veripisaroita pitkin kättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti