Tasasta.

Empäs oo päivitelly vähään aikaan.
Elämä on tasasempaa kun lääkitystä nostettiin.
Välillä tekee mieli viillellä mutta yritän taistella niitten olojen yli.
En oo menny päiväsairaalaan nyt kahteen päivään, valehtelin et oon kuumeessa.
En vaa saa itteäni sängystä ylös aamuisin. Vaan nukun ja nukun.
Ahdistaa. Masentaa. Paino on noussut.
Huomenna pakko pakko mennä ainakin salille. Yritän päästä sängystä ylös.
En saa syödä huomenna jos jään kotiin.
Jos menen päiväsairaalaan niin puuroa ja salaattia.
Salille on pakko mennä. Ja apteekkiin.
Hirveä läskiahdistus.

Nothingness.

Yhtäkkiä kaikki vaan kirkastu mun silmien edessä.
Mä en halua elämältäni yhtään mitään.
Mä en halua mennä töihin enkä mä halua opiskella. Mä en halua eikä mua kiinnosta.
Mua ei kiinnosta edes musiikkiopistokaan enää.
Mä en halua edes mennä sinne päiväosastolle joka alkaa piakkoin. Mua ei kiinnosta.
Ainoa mikä mua kiinnostaa on mun poikaystävä ja laihtuminen.
Mä haluan laihtua niin pieneksi että mä joudun osastolle.
Silloin mä tuntisin saavuttaneeni jotain.
Mä olen edelleen masentunut, mä oon vaan kieltäny sen itteltäni kokoajan.
Siks mä oon dokannu niin paljon. En jaksa olla selvinpäin ja ajatella näitä asioita.
Mä olen yks luuseri joka ei edes pysty laihtumaan. Mä en ole mitään.
Vastatkaa joku mulle jotain. Joku joka lukee tän. Mitä mun pitää tehdä?

Pills. Sleep.

Niin yksinäinen olo mutten halua nähdä ketään.
Haluan vain nukkua päivät ja yöt enkä tehdä mitään. En halua elämältäni mitään. En jaksa mitään.
Mulla on sellainen olo että mun kuuluisi olla osastolla.
Mä tarvitsen jotakuta kehen ripustautua. Se ei tee mulle hyvää, että elän toisten ihmisten kautta. Silti teen sitä.
Elämä itseäni varten ei ole minkään arvoista.

Ostin puukon.

Hypochondria

 63,5 +100g

Oksettaa.  

Ahmin sämpylää, joulutorttuja ja suklaata äsken.

 Läski sika palasi porsailuun. Syö lehmä, syö, sitä vartenhan sä olet. Viillä vielä kädet auki niin kaikki on tyytyväisiä.

Oon yksin kotona, koska halusin niin.

Äiti ja poikkis ovat asuneet ja olleet mun kanssa 24/7 sairaalasta kotiuduttuani koska ne pelkää mun viilteltyä. Silti mä tarvitsen yksinoloa. Muut ihmiset ei nyt oikein kiinnosta tällä hetkellä ja haluaisin vaan nukkua.

Oon siis yksin kotona, ja ahdistus ja ahmiminenhan oli tuloksena, mutta en jaksa onko-kaikki-hyvin-mikä-ahdistaa-mieti-jotain-kivaa-mantraakaan kuunnella.

Mun potilaskertomus/loppulausunto osastolta tuli postissa. Eihän se mitään kivaa luettavaa ollut, äiti purskahti itkemään syyllisyydentunnosta.

Ja kuulemma joku mini-kysta aivoissa joka pitää tarkastuttaa kahden vuoden päästä, arvatkaapas kuka ei ens yönä nuku...

Neiti Luulosairas pääsee taas vauhtiin ja uskottelemaan kaikkea itselleni.

Äitin mukaan se ei ollut mitään vaarallista (sairaanhoitaja) mutta silti.

Pääsispä sinne osastolle jo, en jaksa tätä kotielämää kun en halua tehdä muuta kuin käydä suihkussa ja nukkua ja datailla...